Näkökulma

Ruoka on ollut viime aikoina suosittu puheenaihe sekä julkisuudessa että hiekkalaatikoiden ääressä. Keskusteluun ruuantuotannon ja nykymuotoisen globaalin ruokatalousjärjestelmän vastuullisuudesta ovat osallistuneet kansalaisten ja median lisäksi ahkerasti myös yritykset ja viranomaiset.

 
Galina Kallio on vastuullisen liiketoiminnan tutkija Aalto-yliopistossa.

Keskusteluissa huomiota ovat saaneet ruuan erilaiset tuotanto- ja prosessointitavat, ruokaketjujen keskittyneisyys, ruokailutottumukset ja ravintotietous, sekä ruokajäte ja hävikki. Olemme saaneet myös huomata, kuinka kansalaistoiminnasta vastuullisemman, reilumman ja kestävämmän ruokahuollon luomiseksi on tullut näkyvämpää ja aktiivisempaa.

Tavanomaisen elintarviketeollisuuden ja ruokajärjestelmän rinnalle on syntynyt monia vaihtoehtoja: ruokapiirit, vaihtoehtoisruokaan erikoistuneet kivijalkakaupat, maatilatorit ja kauppahallit, kaupunkiviljely ja oma pelto -hankkeet sekä pop-up -ilmiöt ovat tarjonneet toisenlaisia vaihtoehtoja ruuan tuotantoon, prosessointiin, jakeluun ja kulutukseen.

Keskusteluja ruuantuotannon ja ruokatalousjärjestelmän kestävyydestä ja osapuolten vastuullisuudesta leimaavat kuitenkin usein vastakkainasettelu ja mustavalkoinen puhetapa. Taustalla vallitsevat kilpailevat logiikat siitä, minkälainen kestävän ruokatalousjärjestelmän tulisi olla ja kenen tulisi kantaa siitä vastuu. Tämä hankaloittaa rakentavan dialogin syntymistä eri osapuolten välille.

Globaali ja lokaali, teollinen ja pienimuotoinen, luonnonmukainen ja tavanomainen, kasvis- ja lihansyönti, lisäaineeton ja kemikaaliruoka, karppaus ja pullamössö asetetaan vastakkaisille puolille. Jos kannattaa kasvissyöntiä, vastustaa lihansyöntiä. Jos haluaa suosia paikallista luomua, haluaa palata menneisyyteen. Jos kieltäytyy lisäaineista, on viherpiipertäjä. Jos haluaa välttää asioimista suurissa marketeissa, on elitistinen.

Käsitykset siitä, mikä on ympäristön, ihmisten ja talouden kannalta kestävää ja vastuullista ovat eri osapuolten välillä hyvinkin kaukana toisistaan. Ongelmana on se, että eettisyys ja ekologisuus, terveellisyys ja turvallisuus, laatu ja luonnollisuus ymmärretään eri tavoilla. Kun yhdelle kestävää on suosia kotimaista, toiselle se on syödä kasvispainotteista luomuruokaa.

Eläinoikeuskysymyksissä yhtäällä taistellaan siitä, kuinka suuria kanojen häkkien tai sikojen karsinoiden tulisi olla, toisaalla taas kyseenalaistetaan teollinen eläintuotanto -ja lihan massakulutus- kokonaisuudessaan. Kun jotkut kinaavat teollisen makaronilaatikon ekotehokkuudesta kotilaatikkoon verrattuna, niin toiset muistuttavat yhdessä tekemisen tärkeydestä ja perinteiden vaalimisesta.

Taloudellisuus taas voi ilmetä säästäväisyytenä ja tarjousruuan ostamisena tai raaka-aineiden käytön huolellisella suunnittelulla ja hävikin minimoimisella. Vastuullinen liiketoiminta voi olla mitä tahansa liiketoimintaa, jota pyritään harjoittamaan vastuullisesti tai yritystoimintaa, jonka toiminta-ajatus jo itsessään on vastuullinen.

Todellisuudessa ongelman ydin on kuitenkin syvemmällä kuin ruokakeskustelujen vastakkainasettelussa: vastuullisuuskeskusteluja käydään arvopohjalta. Käytännön toiminta sisältää arvovalintoja. Näin ollen, olisi hyödyllistä käydä myös keskustelua siitä, minkälaisia arvoja nykymuotoinen länsimainen ruokakulttuuri ja sitä ylläpitävä elintarviketeollisuus tukevat. Tavallisten kansalaisten lisäksi myös yritysedustajien, viranomaisten, poliitikoiden sekä tutkijoiden olisi syytä osallistua vastuullisuuskeskusteluihin rohkeasti arvopohjalta.

Kyseessä tulisi olla suurempi sosiaalinen ja kulttuurinen muutos, jossa  vastuullisuus kuuluu kaikille: yrityksille, poliitikoille, tutkijoille, viranomaisille, medialle ja kansalaisille. Jokainen osapuoli on yhdessä vastuullinen siitä, että voimme rakentaa elintarvikejärjestelmän, joka on ympäristön kannalta kestävä, sosiaalisesti oikeudenmukainen ja taloudellisesti kannattava.

 

Kirjoittaja Galina Kallio on tutkija Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa, Vastuullisen liiketoiminnan tutkimusryhmässä (CESR).